Työ Tirolissa: Tobias Helbing ja hänen Arocs 2663 -autonsa

Alhaalla laaksossa oleva parkkipaikka tuo mieleen roadmovie-elokuvan jossain Yhdysvaltain länsiosassa. Valtatien 171 varrella, vähän ennen viimeistä liikenneympyrää, josta tie vie yli 2 000 metrin korkeuteen, on eräänlainen amerikkalainen diner, sekoitus vanhaa huoltoasemaa ja pikaruokaravintolaa. Vanhan kuorma-auton hylky palvelee todennäköisesti viimeisessä tehtävässään koristeena. Viikonloppuisin tänne kokoontuu moottoripyöräilijöitä. Näin keskellä viikkoa parkkipaikka on tyhjä. 

Kuusi tuntia myöhemmin: Saattueen valot upottavat paikan oranssinväriseen valoon. Tobias Helbing tarkastaa kuormansa vielä kerran. Moottoritiellä taitetut 200 kilometriä eivät aiheuttaneet kummempia vaikeuksia. Saattoautot pitivät huolen siitä, että yhdistelmän ympärille jäi riittävästi tilaa. ”Niiden avulla saamme käyttöömme kaksi ajokaistaa – moottoritie ei tosiaan ole ongelma”, Tobias sanoo. Hyviä hermoja tarvitaan tästä alkaen.

– Tobias Helbing, Wacker-kuljettaja

Tiukkoja kaarresäteitä, kapeita kylien läpiajoja. 

Ensimmäisen kurvin Tobias ajaa vielä kävelynopeudella. Seuraavassa hän on hitaampi. OM 473:n ahkerointi kuuluu tässä vauhdissa hyvin – 460 kW:n teho ei jää hiljaiseksi. Tobiaksen näytölle syttyy nestekytkimen symboli. Se tulee seuraavien 40 minuutin aikana käyttöön vielä useamman kerran. Yhdistelmä etenee hitaasti siirtelytilassa vasemmalle kääntyvän kurvin läpi. Tien reunalla oleva jyrkkä kallioseinämä on nyt niin lähellä, että se peittää ohjaamosta ajautuvan näkymän kokonaan. Tobias on kääntänyt ohjauspyörän lähes ääriasentoon asti. Yksi pakettiautoja ajavista kollegoista ilmoittaa radiopuhelimella, miten paljon tilaa takana oikealla on vielä jäljellä ennen seinää. Edessä tilaa on nyt enää muutama sentti… Tobias virnistää: ”Mahtuu. Onnistuihan tämä edelliselläkin kerralla.” Ihan kuin se olisi aina yhtä helppoa.

Puita, kylttejä, luonnonkivimuureja.

Työ, jota Tobias tiimeineen täällä kuljetus kuljetukselta tekee, on millintarkkaa. Mukaan tulee sitä paitsi aina vielä jokin lisähaaste. Sää, pimeys, uudet esteet… Tänään ainakin sää on sopiva, on jo melkein kesä. ”Kun ajoimme ensimmäisiä kertoja tänne ylös, tilanne oli siinä suhteessa kriittisempi. Lumi ja jää eivät helpota matkantekoa. Jopa tuuli voi vaikuttaa ajoon, koska kippikuuppa muodostaa sille suuren tarttumapinnan”, Tobias kertoo. 

Tobias lähestyy nyt pientä kylää. Kyseessä on yksi reitin kriittisistä kohdista, tie jyrkkenee jälleen. Heti sen jälkeen tiimiä odottaa 400 metrin esterata puista, kilvistä ja luonnonkivimuureista. Erään talon katto ulottuu tielle asti. Taas vaaditaan millintarkkaa työtä, ja tahti hidastuu kävelyvauhtiin. Edellisessä kuljetuksessa kaikki meni hyvin, mutta kuka tietää, mikä on ehtinyt muuttua sen jälkeen. ”Eiväthän puut pysy aina samanlaisina, ja kuormammekin vaihtelee.”

Kylästä poistuttaessa kuorma-auto pysähtyy. Onko jotain tapahtunut? Tobias: ”Puramme tässä aitaa karjaportin luota. Se on liian korkea.” Kuormasta maahan on 1,10 metrin matka. Kun kuorma on 5,90 metriä leveä, se ulottuu paljon yli tässä kohtaa vähän kapeamman ajoradan.

Serpentiinitie vie kilometri kilometriltä ylöspäin – ja aina välillä taas jyrkästi alaspäin. ”Tämäkin on nestekytkimen heiniä, jarrua en tässä tarvitse.”

Seitsemänakselinen yhdistelmä saavuttaa pysäköintipaikan, jossa kippikuuppa asennetaan lähipäivinä alustan päälle. Avoimen ikkunan läpi puhaltaa raikas tuuli, täällä ylhäällä on jopa kymmenen astetta kylmempää kuin laaksossa. Rinteillä on vielä lunta.

Yhdistelmä puretaan huomenna. Tobias juttelee vielä lyhyesti saattoautojen kuljettajakollegoiden kanssa. ”Tietenkin teen tätä työtä intohimosta. Eihän se muuten onnistuisikaan. Kuka nyt nukkuu mielellään moottoritien varrella?” hän sanoo. Tänä yönä Tobias nauttii kuitenkin Alppien rauhasta. 

Kuvat: Matthias Aletsee
Video: Martin Schneider-Lau