4-Xtremes – Osa 46: Taianomaisia hetkiä El Hierrolla

Tänä vuonna olemme tehneet ennätysmäärän lauttamatkoja. Tälläistä on Kanariansaarten retkellämme, jollaisen teemme Axorillamme. RoadStarsin viimeisimmän raportin jälkeen listamme on jälleen kasvanut kolmella matkalla: La Gomeralta Teneriffalle, Teneriffalta El Hierrolle - ja lopuksi El Hierrolta takaisin Teneriffalle.

Pysytään kuitenkin toistaiseksi El Hierrolla, pienimmällä ja läntisimmällä Kanariansaarella, jonne pääsee lautalla vain Teneriffan kautta. Teneriffa on yli 2.000 neliökilometrin kokoinen, kun taas El Hierro on pinta-alaltaan vaivaiset 270 neliökilometriä. Rantaudumme Puerto de la Estacaan pimeässä, vietämme yön satamassa - ja seuraavana aamuna jylhät maisemat kiehtovat meitä välittömästi – ja seuraavana aamuna kiehtovat karut maisemat. Vaikutelma syvenee tulevina päivinä: Atlantin sinisyys, mustat laavakivet, punaiset, sammuneet tulivuoren kraatterit, vehreä kasvillisuus ja valkoiset talot kaiken tuon keskellä - El Hierro on pieni ja syrjäinen, mutta sitäkin upeampi ja suorastaan taianomainen.

Metrienkorkuiset aallot.

Ensimmäinen kohteemme on El Golfon laakso, joka syntyi yli 15.000 vuotta sitten tapahtuneen kivivyöryn seurauksena. Nykyään laakso on hedelmällistä aluetta, jossa kasvatetaan ananasta ja banaania. Villi Atlantti on tietenkin lähellä. Osittain metrienkorkuiset aallot hakkaavat rannikkoon. Erityisen pahasti sään armoille on joutunut tummasta kivestä tehty pieni talo: pieni hotelli. Pystyyköhän täällä edes nukkumaan rauhassa?

Laakson lopussa aiemmin kaksikaistainen tie kapenee. El Hierro on kuitenkin melko harvaan asuttu ja liikennettä on vähän. Ei siis syytä huoleen. Lyhyen ajomatkan päässä on Arenas Blancasin ranta. "Blancas"– valkoinen – kertoo saaren erityispiirteestä. Useimmissa paikoissa mustaa rantaa pidettäisiin erikoisuutena. Mutta koska kaikki tällä saarella on laavaa, valkoinen ranta on nähtävyys. Saarelta löytyy myös punainen ranta.

Voimakkaita tuulenpuuskia.

Seuraavalla retkelle tutustumme siihen, mitä "myrskynruntelema" tarkoittaa elhierrolaisittain. Ajamme kapeaa tietä siksakkia ylös vuoren huipulle, kun kohtaamme voimakkaita tuulenpuuskia. Etsimme turvaa sammuneesta tulivuoren kraatterista ja haluamme vangita myrskyn valokuviin. Minä, Andrea, en pysty pitämään itseäni juurikaan pystyssä valokuvaamisen aikana. Kun kiipeän takaisin tielle, minun on pidettävä kiinni joka kerta, kun uusi puuska tulee. Valokuvissa se ei näytä juuri miltään. Tätä varten linssimme vangitsee myöhemmin katajan, jota jatkuvasti puhaltavat syystuulet ovat taivuttaneet niin pitkälle, että latvus koskettaa maata.

Vierailemme eräässä erityisessä paikassa saaren lounaisosassa: Punta de la Orchillassa. Se määritteli 1800-luvun loppupuolelle asti laajalti nollameridiaanin eli nollapituuspiirin lukuisissa merikartoissa. Greenwich vahvistettiin nollameridiaaniksi vasta vuonna 1884 Englannin merivallan aloitteesta. Jäljellä on vain vaatimaton monumentti.

Päällystämättömiä teitä.

Sinne kulkee rinne, jossa on kyltti "Sólo 4×4" - "vain neliveto". Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa laskemme renkaiden paineen 6 baarista 3,5 baariin. Vaikka olimme ajaneet laavakenttien läpi jo edellisinä päivinä, päällystämättömällä tiellä ajaminen tuntuu paljon enemmän seikkailulta. Tutkiessamme ympäristöä löydämme laavakanavan, joka on sileä kuin liukumäki, emmekä voi vastustaa ...

Täältä ajamme ylöspäin. El Hierron korkein kohta on noin 1.500 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkalla tulee kerran todella tiukkaa - osuudella, joka kulkee jyrkän rinteen suuntaisesti. Mutta jotenkin kaikki menee aina hyvin: Taita peilit sisään, aja hitaasti - ja etupenkkiläinen pidättää hengitystään katsoessaan sivuikkunasta jyrkännettä alas. Huippu on pilvien peitossa. Ajamme siis taas hyvin varovasti, koska joku voi ajaa meitä vastaan. Saamme kuitenkin olla omassa rauhassa. Saarella kohtaamme vain yhden kuorma-auton, joskin useamman kerran. Se on jäteauto, jonka reitti kulkee ristiin eri paikoissa. Lopulta ohjaamon pojat jopa vilkuttivat meille.

Kuvat: 4-Xtremes