4-Xtremes – osa 5: Yllätyksiä Suomen länsirannikolla

Hailuoto on saari Suomen länsirannikon edustalla, melko pitkällä maan pohjoisosassa. Sieltä löysimme pienen lentokentän, panimon ja herkullista kesäkeittoa, jossa oli vihanneksia ja lohta. Mainittava on myös hiekassa näkemämme hirvenjäljet. Niistä lisää myöhemmin. Palatkaamme rannikkoa kuitenkin aluksi noin 750 kilometriä etelään, Tammisaareen. Sieltä aloitimme maailmanmatkamme tässä esiteltävän etapin ja kohtasimme ensimmäisen monista yllätyksistä.

Meille on ollut kouluajoista asti selvää, että suomen kieli on hyvin vaikea, eikä sanojen ymmärtämisessä ole muista kielistä juurikaan apua. Olimmekin hämmentyneitä, kun ymmärsimme Tammisaaressa monien kylttien tekstit. Meille selvisi nimittäin vasta paikan päällä, että varsinkin Lounais-Suomessa monet puhuvat ulkomaalaisille paljon tutumman kuuloista ruotsin kieltä. Tämä näkyy myös opasteissa. Sen jälkeen olemmekin lukeneet ja kuulleet paljon suomea – emmekä todellakaan ymmärrä sanaakaan. Tammisaari on joka tapauksessa vanhoine, värikkäine puutaloineen ja keskustassa sijaitsevan pienen torinsa ansiosta vierailun arvoinen.

Hyttysiä? Ei tietoakaan!

Tammisaaresta jatkoimme pohjoiseen, onhan tavoitteenamme päästä Nordkappiin ennen ensilumen tuloa. Kohtasimme matkalla kalastajakyliä ja sijainniltaan idyllisiä leiriytymispaikkoja. Mitä pohjoisemmas matka käy, sitä harvemmin rannikko on kallioista ja sitä useammin näkee tasaisia hiekkarantoja. Puut eivät enää kasva niin korkeiksi, ja soita on enemmän. Onneksi yksi asia koskee kaikkia toistaiseksi läpikäymiämme seutuja: hyttysiä ei ole juuri lainkaan.

Eräässä yöpymispaikassa rannalla Mike halusi tarkastaa Axorimme jarrupalat. Sen hän oli tehnyt viimeksi maaliskuussa 2019 Venäjällä, vaihtaessaan renkaita ensimmäisellä 4-Xtremes-matkallamme. Ikävä kyllä ruuvit tulivat sillä kerralla siinä määrin kiristetyiksi, että neljättä ruuvia vääntömomentin moninkertaistajalla avatessamme räikkäavain katkesi kahtia, vaikka se on karkaistua terästä. Aika lailla improvisoiden Mike onnistui kiristämään jo avatut ruuvit – ja joutui jättämään jarrupalojen tarkastamisen toiseen kertaan.

Polvia myöten suossa.

Pari päivää myöhemmin kävimme kansallispuistossa sisämaassa, missä vaelsimme suuren suoalueen läpi. Malinois-rotuinen koiramme Aimée ryntäsi suoraan suolle – ja suohon. Onneksi saimme vedettyä sen kaulapannasta takaisin ylös. Suon suuruuden ja vaikuttavuuden tajusimme kuitenkin vasta laskemalla droonimme liikkeelle.

Muutamia päiviä myöhemmin meitä odotti rantakävelyn jälkeen leirissämme paikallinen ihminen, jota emme osanneet odottaa: sotilas. Hän ilmoitti meille, että olemme sotilasalueella, jolla on käynnissä harjoitus. Kaikista hämmentävintä oli, että sotilas tiedotti asiasta mitä ystävällisimmin ja pahoitteli, ettei suljettua aluetta ollut merkitty ja rajattu. Hän jopa suositteli meille toista rantaa. Oletamme, että tämä välikohtaus olisi monissa muissa maissa saanut aivan toisenlaisen muodon.

Siihen asti tutkailemme saarta kapeilla, metsurien aikanaan käyttämillä teillä, nautimme satamassa kesäkeitosta – ja asennamme iltakävelyillämme riistakameramme puunrunkoihin aina, kun löydämme eläinten käyttämän polun. Emme nimittäin ole vieläkään kohdanneet hirveä. Toivosta emme kuitenkaan luovu.

Kuvat: 4-Xtremes